torstai 14. elokuuta 2014

What's happening?

Oikeasti, mitä on tapahtunut? Jos joku tuntemistani ihmisistä tietää niin ole hyvä ja kerro minullekin. Olen nimittäin hyvin ihmeissäni ollut jo muutaman kuukauden. Mihin kaikki katosivat?

Ystävät, kaverit, sukulaiset, tutut... kaikki omalla tavallaan tärkeitä ihmisiä. Itselleni ainakin kaikki tuntemani ihmiset ovat lähellä sydäntä. Olen pitänyt, pidän ja tulen aina pitämään ystäviä tärkeämpinä kuin poikaystäviä tai tapailemiani miehiä. Syy tähän on se tavallinen "miehiä tulee ja menee, mutta ystävät pysyy". Sitä ei koskaan varmuudella tiedä, mikä suhde tulee oikeasti kestämään. Jos hylkää ystävät miehen takia, eikä suhde kestäkään niin jäljellä ei ole enää ystäviä. Kaikille varmasti tuttu käsite, mutta toisille täysin arvoton. 

Minulle kerran esitettiin ehdot, joista minun täytyi valita silloinen poikaystävä tai ystävät. Valitsin ystävät. Kävimme läpi rankan ja pitkän eron, joka sisälsi vaikka mitä sotkua. Olen aina sanonut sitä, että jos mies antaa tuollaiset vaihtoehdot niin mitä suhteesta voi tulla. En halua miestä, joka päättää kenen ystävä saan olla tai ketä nähdä. Päätän itse omasta elämästäni.

Näin ei kuitenkaan kaikki ajattele. Eikä siinä mitään, jokainen tekee omat päätöksensä enkä minä ole niistä ketään moittimaan. Olisi kuitenkin mukava saada se tunne, että olen jollekin niin tärkeä, että ei luopuisi minusta mistään hinnasta. Turhauttavaahan se on itse yrittää pitää kiinni ihmisistä, joilta ei saa mitään takaisin. Sanoin näistä ajatuksistani kerran eräälle ystävälle ja kysyin häneltä, kumman hän valitsisi minun ja miehensä välillä, jos mies latelisi tällaiset ehdot. Vastaus oli juuri se, mitä odotinkin. Mies ensin. 

Syy, miksi tämä asia vaivaa päätäni tällä hetkellä on se, että ystäväni ovat kadonneet jonnekin. Ennen minulla oli paljon ystäviä, joista vähitellen yksi toisensa jälkeen jäi vähemmälle tapailulle. Ollaan muuteltu eri puolille Suomea, minkä takia ei kaikkien kanssa tule oltua jne. Mutta niitä ystäviä, joita on tullut nähtyä vielä muiden kadotessa maailmalle, ei enää muutaman kuukauden sisään ole näkynyt. Soitellaan ja sovitaan tapaamisista, mutta nykyään jokainen on tehnyt oharit. Kun sitä soittelee perään kysyäkseen että "missäs menet meidän piti nähdä tänään", niin ei vastausta. Niissä tapauksissa kun se vastaus tulee, niin syynä on jotain todella ajattelematonta, mikä saa olon tuntemaan merkityksettömäksi. Ja sitä itse kun aina niin innostuu ja alkaa valmistautumaan tapaamisiin, vain huomatakseen sen kaiken olevan turhaa.

Olen tuntenut kesän aikana oloni todella yksinäiseksi. Paljon olen ollut kyllä reissussa, mutta seurana on ollut perhe tai Tony, joka on tällä hetkellä ainoa suvun ulkopuolinen ihminen kuka vastaa puheluihini. Tämän kesän aikana olen kohdannut vaikka mitä henkisiä ja fyysisiä ongelmia, joiden kanssa olisin tarvinnut ystävieni tukea. Mitään en kuitenkaan ole saanut. Olen joutunut elämään kaikkien niiden asioiden kanssa yksin, mikä aiheuttaa vaan lisää stressiä. 

Alkuvuodesta muutin omaan asuntoon. Kaikki kyselivät, että koska juhlitaan tupareita. Kun päätin pitää ne ja lähetin kutsun facebookin kautta, yksi ihminen vastasi tulevansa, eksäni. Muut eivät vastanneet mitään. Pari ihmistä ilmoitti olevansa reissussa tai oli muita esteitä, mutta niistä jo tiesin etukäteen. Muuten täysin hiljaista, vaikka ilmoituksia pyysin useampaankin kertaan. Lopulta jäivät tuparit pitämättä. Sen takia olen ajatellut, etten ehkä ensimmäistä kertaa järjestäkään syntymäpäiväjuhlia, mitkä yleensä ovat olleet samalla Halloweenin juhlistamista. Tulisiko sinnekään enää ketään? Viime vuonna pidimme yhteiset juhlat eksäni kanssa (sillä olemme syntyneet peräkkäisinä päivinä), ja minun puolelta kavereita ei tullut kuin siskoni. Muut olivat eksäni ystäviä. Valitsisiko siis kukaan tänäkään vuonna minun synttäri/halloween juhlia työ- tai koulukavereidensa halloween juhlien sijaan? Surullistahan tässä on vielä se, että olen ollut mukana suunnittelemassa yllätyssynttäreitä vaikka kenelle ja omiin juhliini en saa edes parhaimpia ystäviäni.

Jos sukulaisia tai miehiä ei lasketa, niin olemassa on kuitenkin yksi ihana ystävä, joka saa oloni tuntemaan hänelle tärkeäksi. Ikäväkseni asumme kuitenkin sen verran kaukana toisistamme, että ei tule paljon nähtyä, mutta hän silti osoittaa tukensa kun vain pystyy, eikä ole ainakaan vielä minua täysin hylännyt. Tämän ystävän näen huomenna kun menen tapaamaan häntä ja hänen miestään Tampereelle <3

Eikö ollutkin ihanan masentavaa luettavaa? Ei siinä, kirjoitin tämän tekstin sydäntä keventääkseni. Eli ihan normaalia, jos ei jaksa tätä lukea. Kommentointi on silti aina sallittua, jos joku tämän jaksoi lukea ja sai tästä jotain ajatuksia :)

Hyvät illanjatkot!
- Anyxia -

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti